MESK URBAANI UNELMA

Nyt on pelastuksen päivä

Piispa Erik Vikström

Piispa Erik Vikström, Porvoon hiippakunta

“Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo: Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun, juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” (2. Kor. 6:1 –2)



1. Evankelioimisen oikea aika

Saarnaajan kirjassa sanotaan: “Kaikella on määrähetkensä, aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika on kuolla ... aika on sodalla ja aikansa on rauhalla.” (Saarn. 3:1, 2, 8) Myös evankelioimisella on määrähetkensä, kuten helposti voimme havaita katsoessamme taaksepäin jo oman maamme historiaan. Kerta toisensa jälkeen Jumala on suuressa armossaan antanut tälle kansalle evankelioimisen aikoja. Pietistisen herätyksen eri aallot aina 1700-luvusta alkaen ovat olleet tällaisia evankelioimisen aikoja.

1800-luvulla tuli uusia herätyksen aikoja, jotka elivät tietyn ajan. Ne syntyivät ja kukoistivat, ja vähitellen moni herätys sammui tai sulautui muuhun kirkkoelämään. Tähän kehitykseen kuului myös ilmiö, jonka professori Osmo Tiililä aikoinaan kiteytti toteamukseen: ”Kaikki jumalallinen turmeltuu ihmisten käsissä.” Silti nämä herätyksen aallot ovat olleet suureksi siunaukseksi maassamme tähän päivään saakka.

Myös viime vuosisadalla maamme on kokenut etiskkoaikoja. Sota-aika ja sodanjälkeinen aika olivat sellaisia. Minun polveni muistaa myös 1960-luvun alun, kun evankelioimiselle taas tarjoutui suuria mahdollisuuksia varsinkin opiskelijoiden keskuudessa. Niin kutsuttu Oulun profetia antoi omalla tavallaan vauhtia evankelioimiselle. Etsikkoaika oli silloin varsin lyhyt ja intensiivinen, ja sekin herätys ”turmeltui” pian ihmisten käsissä. Oulun profetian vavahduttava ja raamatullinen sanoma on kuitenkin yhtä ajankohtainen: ”Suomi, sinun pelastuksesi on minun Poikani veressä.”

Kun viime vuodenvaihteen yhteydessä oli minun vuoroni pitää hartaushetki Senaatintorilla, hyödynsin tilaisuutta viestittääkseni Suomen kansalle TV:n ja radion välityksellä nimenomaan tätä vanhaa, Oulun profetian sanomaa. Sanoin: “Suomen ainoa pelastus, turva ja tulevaisuus on Jumalan Pojan pohjattomassa rakkaudessa ja ehdottomassa armossa. Turvautuessaan siihen armoon Suomen kansa on armoitettu kansa maailman kansojen keskuudessa.”

Tänään voimme kysyä: onko nyt evankelioimisen aika? Monet merkit viittaavat siihen, ettei sellainen aika juuri nyt ole, vaan evankelioimisen aika on mennyt ohi tai sellainen ei ole vielä tullut.

Monet ovat sitä mieltä, että läntisen Euroopan etsikkoaika olisi jo ohi. Kuuluisan lähetysteologin ja piispan Lesslie Newbiginin mukaan olemme kasvattaneet jonkinlaisen immuniteetin evankeliumia vastaan. Meistä on tullut ”practical atheists”, käytännön ateisteja. Kristityt elävät täysin samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Ulkopuolisen tarkkailijan on melkein mahdotonta erottaa tunnnustavia kristittyjä toisista sen perusteella, miten he tekevät päätöksiä ja hahmottavat elämäänsä. Olen monta kertaa huomannut, että sekä kirkot että varsinkin kirkon päättävät elimet usein käyttäytyvät, elävät ja tekevät päätöksiään ikään kuin ylösnoussut Kristus ei olisikaan elävänä heidän keskuudessaan. Harvoin tapahtuu, että puheenjohtaja keskeyttää esimerkiksi kirkkoneuvoston tai kirkkovaltuuston kokouksen sanoen ”Nyt hiljennymme ja puhumme Jumalan kanssa tästä asiasta.”

Toinen havaintoni, joka panee minut miettimään, onko evankelioimisen aika ainakin tällä haavaa ohi, koskee suhtautumistamme Pyhään Raamattuun. Elävä evankelioiminen käy tunnetusti käsi kädessä turvallisen ja vankan Raamattu-uskollisuuden kanssa. Jumalan sana on se ase, joka evankelistalla on kädessään. Jos alamme epäillä, että Raamattu ei olisikaan Jumalan sanaa, evankelioimiselta putoaa pohja pois.

En tarkoita, ettei meillä olisi jatkuvaa tarvetta tutkia Raamattua ja syventyä sen ilmoitukseen ja sanomaan. Pyhä Henki, joka on totuuden Henki, pakottaa meidät tekemään näin. Mutta jos kristityt alkavat ajatella, ettei Ylösnoussut Kristus ollenkaan puhuisi meille Pyhän Sanansa kautta, ja jos me kristityt emme enää kuule, mitä Henki sanoo seurakunnille, niin kuinka kirkon Herra voisi avata eteemme oven, jota kukaan ei voi sulkea (Ilm. 3:7)?

Palatkaamme Paavalin sanomaan 2. Korinttilaiskirjeen kuudennessa luvussa. ”Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” Näin Paavali sanoo, ja ulkoisista esteistä välittämättä hän heittäytyy evankelioimistyöhön. ”Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita”, hän kirjoittaa. ”Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdigot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen” (2. Kor. 6:4-10).

Ehkä voisimme sanoa, että evankelioimisen aika ja pelastuksen päivä on niin kauan kuin on ihmisiä, jotka tällä tavalla maksavat evankelioimistyön hinnan ja hyödyntävät jokaista tilannetta viestittääkseen hyvää sanomaa.  

Jeesus sanoi, että Jumalan valtakunta on keskellämme. Evankelioimisessa on aina kyse Jumalasta, joka on täällä ja nyt. Meidän on oltava läsnä Jumalan nykyhetkessä, herkkinä Jumalan kutsulle, aina lähtövalmiina, jos ja kun hän avaa eteemme oven. Nykyhetki on valloitettava. Näin tekivät Paavali ja toisen esimerkin mainitaksemme Apostolien tekojen mainitsema diakoni-evankelista Filippos. Pyhä Henki pystyi lähettämään Filippoksen kohtaamaan etiopialaisen hoviherran ja saattamaan tämän maailman nopeimpaan kääntymykseen kahdesta syystä: koska Filippos oli lähtövalmiina ja koska Filippos pystyi tarttumaan syntyneeseen tilanteeseen ja siinä todistamaan kärsivästä Messiaasta.

Siis: onko nyt evankelioimisen aika? Uskon, että on. Muuta käskyä meille ei ole annettu.

2. Evankelioimisen oikea paikka

Mikä on evankelioimisen oikea paikka? Luterilaisen kirkon uuden Toimitusten kirjan mukaan piispa lähettää esim. uuden papin tai lähetystyöntekijän palvelemaan Kristuksen kirkkoa “aina ja kaikkialla”. Näin on tietysti lähetyskäskyn mukaan. Joka ei tee lähetystyötä eikä evankelioi “aina ja kaikkialla”, ei tee lähetystyötä ollenkaan eikä evankelioi koskaan. Joka ei sydämessään ole evankelista, ei tule evankelistaksi, vaikka hän jättäisi meriä ja mantereita taakseen. Evankelioimisen paikka on aina tässä ja nyt, ja se alkaa omasta ovesta.

Joissakin tilanteissa ja paikoissa evankelioimisen tarve on erityisen polttava. 1970-luvulla oli tapana käyttää ilmaisua “bleeding points”, maailman verta vuotavia kipukohtia. Näissä tilanteissa osoitamme rakkautta erityisesti niille, “joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta”,  käyttääksemme Kirkkojärjestyksen kirkasta diakonian määritelmää (KJ 4:3). Näissä kipukohdissa harjoitamme sekä diakoniaa että evankelioimista, osoitamme rakkautta ja viestitämme evankeliumin hyvää sanomaa. Silloin kristillinen todistus ja kristillinen sanoma tuntuvat aidoilta ja perustelluilta. Silloin ei ole tarvetta puolustella kirkon, seurakunnan tai kristillisen työn olemassaoloa tai oikeutusta; teot puhuvat puolestaan.

Evankelioimistyö, jota tehdään näin vaikeissa oloissa, ei aina johda kovin näyttäviin tuloksiin. On vastoinkäymisiä, ja monet yritykset ikään kuin valuvat hiekkaan. “Bleeding point” -tilanteissa ei rakenneta evankelioimistyön imperiumeja. Mutta Jeesuskaan ei käyttänyt vahvoja imperiumi-kuvia kuvaillessan Jumalan valtakuntaa. Hän puhui hiivasta, suolasta, valosta ja siemenestä — siis sellaisesta, mikä vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan, leviää ilman väkivaltaa ja kaiken muun elävän lailla kasvaa sisäisellä voimalla.

Tämä tarkoittaa, ettemme evankelioimisella koskaan saisi rakentaa itsetarkoitukseksi kehittyviä valtarakenteita. Sellaiseen on tietysti joskus pyritty tai jouduttu. Mutta evankeliumi itse murtaa sitä ympäröiviä, ihmisten rakentamia valtarakenteita. Tarvitsemme tietysti kirkkoja ja lähetysseuroja, mutta niiden on aina oltava vain evankeliumin palveluksessa. Niiden on perusolemukseltaan pysyttävä verbeinä, eivätkä ne saisi koskaan kehittyä pelkiksi substantiiveiksi. Evankeliumi ja evankelioiminen ovat aina tapahtumista, liikkeellä olemista, istuttamista, kastelemista, sadon korjaamista.

Evankelioimisessa on luotettava pienten askeleitten merkitykseen. On uskallettava tehdä aloituksia ja avauksia, jotka inhimillisesti katsoen eivät johda mihinkään. On myös osattava luopua sellaisesta, minkä aika ilmiselvästi on jo ohi. Mutta tämä on hyvin tärkeää —evankelioimisessa tarvitaan myös kestävyyttä, eivätkä evankeliumin palvelijat saisi liian herkästi ja nopeasti muuttaa pois paikalta, jonka Jumala on osoittanut työkentäksi.

Evankelioimisen paikka on siellä, missä evankeliumia tarvitaan, ja ennen kaikkea siellä, missä on ihmisiä. Evankeliumi on olemassa ihmisiä varten. Siksi Paavali seurasi valtateitä ja istutti evankeliumin sanoman satamakaupunkeihin ja alueellisiin pääkaupunkeihin, mistä se voisi levitä kauppareittejä myöten. Han lähti suoraan kaupungin torille, sen agoralle, tai muille kokoontumispaikoille, ja täytti niitä hyvällä sanomalla. Jokaisella kristityllä on oma “agoransa”, torinsa tai “maailmansa”, jonka hän voi täyttää rakkaudella ja evankeliumin valolla. Näin evankeliumi saavuttaa koko maailman.

Paavali ja muut evankelistat eivät kuitenkaan keskittyneet vain keskuksiin. He olivat koko ajan liikkeellä kohti uusia rajoja. Kun luemme evankeliumeja ja Apostolien tekoja, huomaamme että sekä Jeesus Nasaretilainen että Pyhä Henki liikkuivat silmiinpistävän useasti raja-alueilla. Kirkon ulkopuolella ei ole tyhjiötä. Siellä on se maasto, jossa Pyhä Henki liikkuu ja johon hän kutsuu meitäkin, jotta saisimme siellä kokea evankeliumin uutta ja raikasta voimaa.

Minulla ei ole Pyhää Henkeä yksin, minulla on Pyhä Henki yhdessä muiden uskovien kanssa. Minä en omista evankeliumia yksin, omistan sen yhdessä maailman kanssa — silloin kun jaan sen maailman kanssa. Muuten minulla ei ole mitään. Evankelioimisen silti on aina tapahduttava läheisessä yhteydessä omaan kirkkoon ja lähettävään seurakuntaan.

Jos kirkko on huolehtiva ja Kristuksen mielen täyttämä yhteisö, se elää ja vaikuttaa evankelioivasti. Silloin se tukee jäseniään heidän jokapäiväisessä todistuksessaan. He kasvavat opetuslapseudessa, ja heillä on paikka, johon he voivat tuoda haavoitetut ja johon he itse voivat palata eheytymään ja uudistumaan. Kun Jeesuksen omat opetuslapset olivat palanneet ensimmäiseltä evankelioimismatkaltaan, hän sanoi heille: “Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää” (Mark. 6:31). Kun seurakunnan paimen tällä tavalla tukee ja hoivaa evankeliumin viejiä, evankelioiminen elää vahvana seurakunnan sekä lähi- että etäpiirissä.