Jeesus-filmiAktiotAlfaKaupunkiKyläLiikuntaLuontoMediaMediapaneeliOikeutusPropagandaa?MediatutkimusSähköistä evankeliumiaRajaton radioRadiostrategiaaRadio DeiTV-yleisötKristillinen TVTV-strategiaaInternet-strategiaaInternetMobiiliMusiikkiTaide

Television postmodernit yleisöt

Kun uskonnollista viestintää harjoitetaan sekulaarissa ja kaupallisessa televisiossa, uskonto joutuu sopeutumaan kaupallisen television pelisääntöihin. Se tarkoittaa sitä, että medioidussa uskonnossa korostuvat henkilöt, koska televisio henkilöi asiat. Medioidussa uskonnossa korostuvat myös elämykset ja kokemukset, koska televisio janoaa suurten tunteiden näyttämistä. Lisäksi medioidussa uskonnossa korostuu ajatus uskonnosta kulutuksen kohteena. 

Postmodernissa mediakulttuurissa yleisön tehtävänä on valita. Koska eri medioita on paljon, mediakuluttajien on valittava, mitä he haluavat katsoa, lukea tai kuunnella ja milloin. Jos he päättävät esimerkiksi katsoa televisiota, heidän on valittava, mitä kanavaa katsovat ja kuinka kauan. Tämä ohjaa siihen, että mediatarjonnan on jatkuvasti kyettävä lunastamaan paikkansa yleisön kiinnostuksen kohteena. Jos tarjonta ei miellytä, kiinnostus lopahtaa ja kanava vaihtuu. Näin postmoderni yleisö muodostuu valitsija-kuluttajista, jotka lähestyvät mediaa kaupallista kysynnän ja tarjonnan logiikkaa noudattaen. Se taas, mikä kulloinkin herättää kuluttajan kysynnän, riippuu siitä, miten hän kokee ohjelman vastaavan omiin kysymyksiinsä ja tarpeisiinsa. Lähtökohtana siis on, että postmoderni valitsija-kuluttaja peilaa kaikkea itseensä. Hänen kysymyksensä on: mitä minä tästä saan?

Edellä mainitusta seuraa, että kristillisen viestinnän harjoittajilla on erityisesti sekulaarissa mediassa kolme mahdollisuutta: 1) pelata tätä mediapeliä, 2) jäädä kokonaan ulkopuolelle tai 3) yrittää luoda uudet säännöt.

Jos peliä pelataan, on etsittävä aina vain kiinnostavampia juttuja, jotta kuluttaja-valitsijat jaksaisivat kiinnostua. (Tutkimassani Rippituoli-ohjelmassa jo kokeiltiin julkista synnin tunnustamista TV-kameroiden edessä!). Tämä ratkaisumalli on sikäli ongelmallinen, että siinä kristinusko suhteellistaa itsensä osaksi muuta kulutuskulttuuria. Toinen vaihtoehto taas uhmaa koko mediakulttuuria, joka huutaa: olla näkyvillä on yhtä kuin olla olemassa. Tätä monet pelkäävät. Jos kristityt eivät näy mediassa sanomansa kanssa, heitä ei ole olemassa ihmisten tietoisuudessa. Kolmas vaihtoehto on ehkä vaikein. Siinä kristillisen viestinnän harjoittajat menevät mediakentälle mukaan, mutta yrittävät luoda sinne omasta arvomaailmastaan nousevat pelisääntönsä. Näin tuskin päästään mediakulttuurin keskiöön, mutta voidaan yrittää vaikuttaa pelin henkeen kentän laidalta käsin.