MESK URBAANI UNELMA

Tuomarien kirjan evankeliumi

Eero Junkkaala, Suomen Teologinen Insitutti

Meillä on tapana valittaa oman aikamme pahuutta ja pitää tätä nykyistä maailmanaikaa ihmiskunnan historian jumalattomimpana ajanjaksona. Voi se sitä ollakin. Toisaalta on paikallaan todeta, että Martti Luther oli jo 1500-luvulla sitä mieltä, että maailman pahuus on yltänyt sellaisiin mittoihin, että pahemmaksi ei voi enää mennä, vaan Jeesuksen paluun on tapahduttava hänen elinaikanaan. Siitä toista tuhatta vuotta aikaisemmin elettiin Rooman valtakunnan rappion aikaa, jolloin kaikki mahdolliset ja mahdottomat synnit kukoistivat. Tai mennään vielä kauemmas, aikaan noin tuhat vuotta ennen Kristuksen syntymää. Silloin olemme Lähi-idässä Tuomarien ajassa.






Kolmen vuosituhannen takaa löydämme erittäin synkän ja jumalattoman ajan. Pakanakansojen keskuudesta emme suurta hurskautta etsikään, mutta myös Jumalan valittu kansa, Israel, eli yhtä historiansa pimeimmistä ajanjaksoista.

Takana loistava tulevaisuus

Takana oli loistava tulevaisuus. Mooseksen johdolla oli päästy lähtemään Egyptin orjuudesta. Joosuan johdolla oli valloitettu luvattu maa. Oli nähty lukemattomia Jumalan ihmeitä ja koettu yliluonnollista varjelusta ja johdatusta. Jumala oli toteuttanut vuosisataiset lupauksensa ja oli päästy perille lupausten maahan. Kuinka kukaan olisi voinut epäillä Jumalan hyvyyttä ja luotettavuutta tällaisten kokemusten jälkeen? Elettiin siunattuja aikoja ja tuleville polvillekin kerrottaisiin Jumalan suurista töistä.

Seuraava sukupolvi kasvoi luvatussa maassa. Se tiesi Egyptin ajoista vain isien ja isovanhempien puheista. Se halusi ajatella itsenäisesti ja etsiä oman tiensä. Se kasvatettiin isien uskoon, mutta se halusi myös kyseenalaistaa vanhoja tapoja ja tottumuksia. Mistä sen voi tietää, että juuri sillä tavalla pitäisi uskoa kuin isät ovat uskoneet? Eikö jokainen aika tuo aivan uusia haasteita ja edellytä uudenlaisia uskomisen malleja? Eikö vanhoille hengellisille käsitteille pidä yrittää etsiä uusia merkityksiä? Kyllä kai jokaisen pitää ajatella omilla aivoillaan ja voida itse päättää, miten uskonsa ilmaisee? ”Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta omalla tavallani”, he sanoivat. Isät ja äidit varoittivat seuraavaa sukupolvea, ettei se irtautuisi isien uskosta.

Sadetta odotellessa

Monet kanaanilaiskylät olivat jääneet israelilaiskylien viereen ja vähitellen sopeuduttiin elämään uusien naapureiden kanssa. Maassa kauan asuneet opettivat tulokkaille maanviljelystapoja. Talot rakennettiin hiukan paimentolaiselämää muistuttavasti niin, että eläimille jäi tilaa asuntojen sisällä. Isoja vesiruukkuja tarvittiin niukkojen vesivarojen säilyttämiseen. Pengerrettiin yhdessä vuorten rinteitä ja hakattiin kallioon kylän yhteisiä vesisäiliöitä, sisternejä. Viljelyskauden alussa odotettiin kovasti sadeaikaa, jotta kuiva maa saisi tarvitsemansa veden (5 Moos.11:10-12). Kun sateet viipyivät, kukin mietti tahollaan, mitä asian hyväksi voitaisiin tehdä.

Ehkä käytiin seuraava kuvitteellinen keskustelu:
- Eipä ole aikoihin satanut, totesi israelilaisisäntä naapurilleen.
- Ei ole satanut, myönteli kanaanilaismies.
- Kyllä pitäisi kohta saada vettä, tai muuten menee tämän vuoden sato ihan olemattomaksi, israelilainen valitti.
- Pahalta näyttää, vastasi kanaanilainen, olette kai te rukoilleet, että vettä tulisi?
- No, totta maar olemme rukoilleet, joka päivä. Tekin siis rukoilette?
- Tässä maassa on tiedetty jo satoja vuosia, että Baal antaa sateen, ja sen vuoksi on järjestetty on vähän suurempia rukouskokouksiakin, kanaanilaismies innostui.
- Ai jaa, me kyllä rukoilemme Jahvea, meidän Jumalaamme, mutta rukoilkaa te omaanne ja me omaamme, niin eiköhän se apu jostain tule, tokaisi israelilainen.
- Mitä? Teillä on siis joku toinen jumala? Tästä se tietenkin sitten kiikastaa. Ryhtykää ehti rukoilemaan Baalia, niin taivas varmaan leppyy ja sateet tulevat.
- Sitä me emme voi tehdä, sanoi israelilaisisäntä, se on meiltä jyrkästi kielletty.

Viikon kuluttua miehet tapasivat uudelleen.
- No, joko olette ruvenneet pyytämään Baalilta sadetta? kanaanilaismies kyseli, alkaa olla kuivuus sitä luokkaa, että kohta menee koko sato.
- Ei, kyllä me olemme rukoilleet vain omaa Jumalaamme. Häneen me olemme tottuneet luottamaan ja hän antaa kyllä sateen ajallaan, vastasi israelilainen naapuri.

Päivät kuluivat, eikä sadetta kuulunut. Israelilaiskodissa oli käyty useita uskontoa koskevia keskusteluja ja pohdittu eri jumalien vaikutusta sateen syntymiseen. Kerran isäntä tokaisi emännälle:
- Mitä jos käytäisiin hakemaan yksi pieni Baalin patsas tuohon piirongin päälle. Mistä sen loppujen lopuksi tietää, jos vaikka sitten sateet tulisivat. Rukoillaan Jahvea edelleen, mutta otetaan siihen rinnalle toinen jumala, vain ihan varmuuden vuoksi.

Luopumuksen tie

Vanhaa uskontoa ei vaihdeta uuteen millään komitean päätöksellä tai yhtäkkisellä suunnan muutoksella. Luopumus tapahtuu vähitellen, pieninä kompromisseina, sopeutumisena ympäröivän yhteiskunnan paineisiin. Omat usko alkaa näyttää vanhanaikaiselta, kun sitä tarkastellaan modernin ympäristön vaatimusten valossa. Näin tapahtui israelilaisille Joosuan ajan jälkeen: ”Kun Joosuan sukupolvi oli otettu isiensä luo ja tilalle oli noussut toinen sukupolvi, israelilaiset eivät enää totelleet Herraa, eivätkä pitäneet mielessään niitä tekoja, jotka Herra oli heidän hyväkseen tehnyt. Israelilaiset rikkoivat Herraa vastaan ja alkoivat palvella baaleja.” (Tuom.2:10-11).

Tuomarien kirja kertoo tällaisesta aikakaudesta. Kuvaus on paikka paikoin hyvin masentavaa luettavaa. Kansa luopuu seuraamasta Herraa, sitten se tekee parannuksen ja palaa oman uskonsa alkulähteille, mutta kohta taas luopuu ja palaa ja luopuu yhä uudestaan. Varmaan jokainen yksilö ei kulje samaa rataa, vaikka kansan yleinen ilmapiiri vaihtelee näin. Jumala nostaa kansan johtajiksi tai sotasankareiksi miehiä, joita kutsutaan tuomareiksi tai vapauttajiksi. Nämä toimivat joko vain yhden heimon alueella tai jotkut jopa hajanaisen heimoliiton yhdistävänä tekijänä. Tuomarien elämässäkin on seksuaalisia lankeemuksia ja muuta synnillistä menoa. Heistä ei siis aina ole suinkaan kansan moraaliseksi esikuvaksi.

Mutta kaiken tämän keskellä Jumala toimii ja kuljettaa omaa pelastussuunnitelmaansa tuon pimeän ajan läpi. Eipä taida kuvaus poiketa paljoa meidän ajastamme. Kansan jumalattomuus on hyvin ilmeistä, mutta kirkkojenkin piirissä on paljon sellaista, mikä ei Jumalan kansalle sovi.

Jumalan vastaus

Tuomarien kirja alkaa näin. ”Joosuan kuoleman jälkeen israelilaiset kysyivät Herralta: ’Minkä heimon on ensimmäisenä lähdettävä sotaan kanaanilaisia vastaan?’ Herra vastasi: ’Ensimmäisenä lähtee Juuda. Minä annan maan Juudan heimon käsiin.” (Tuom.1:1-2). Mitä tämä tarkoittaa? Maa oli jaettu kahdentoista heimon alueeksi ja seuraavina vuosisatoina siellä tulisi olemaan alue kullekin kahdelletoista sukukunnalle. Tuomarien kirja ei myöskään kerro, että Juudan heimolla olisi mitään erityisasemaa maan haltuunottamisessa.

Tässä on taustalla Jaakobin siunauksessa oleva profetia: ”Ei siirry valtikka pois Juudalta, eikä hallitsijansauva hänen polviensa välistä, kunnes tulee hän, jonka se on ja jota kansat tottelevat.” (1 Moos. 49:10 vanhan käännöksen mukaan). Juudan heimon erityisasema perustuu siihen, että Messias tulee Juudan heimosta. Siksi ainoa heimo joka aikanaan palasi pakkosiirtolaisuudesta, oli juuri Juuda. Tuomarien kirja alkaa siis kätketyllä viittauksella Messiaan tuloon. Messiaaninen sanoma on tänä pimeänä aikana lähes kokonaan peitossa, mutta silti se on koko ajan läsnä.

Viittauksia Messiaaseen on nähtävissä myös niissä jakeissa, joissa Herran enkeli ilmestyy (Tuom.2:1 ja 13:18). Jälkimmäisessä kohdassa enkeli sanoo nimekseen ”Ihmeellinen”, joka on myös tunnetussa joulun profetiassa yksi Messiaan nimistä (Jes.9:5). Tuomarien kirjan 13. luvussa on läsnä myös koko kolmiyhteinen Jumala, sillä siinä esiintyvät sanat Jumala, Herra (Herran enkeli) ja Herran henki.

Ainoan lapsen uhraaminen

Ehkä kaikkien etäisin, lähes maanraosta kaivettava typologinen viittaus löytyy siitä Tuomarien kirjan kohdasta, joka kuuluu kirjan vaikeimmin käsitettäviin jaksoihin. Luvussa 11. kerrotaan Jeftan lupauksesta uhrata Jumalalle se, joka tulee ensimmäisenä häntä vastaan, kun hän palaa sodasta voittajana kotiin. Kenties hän ajatteli eläinten olevan pihalla vastassa, mutta siellä olikin hänen ainoa tyttärensä. Kertomus Jeftan tyttären uhraamisesta on vaikea, sillä se puhuu toisaalta Jumalalle annettujen lupausten ehdottomasta pitämisestä, mutta toisaalta siitä, että hätäisiä lupauksia ei pitäisi antaa. Mikä voisi olla tämän kummallisen kertomuksen sanoma?

Raamatussa on toinenkin erikoinen kertomus ainoan lapsen uhraamisesta. Abraham sai Jumalalta käskyn uhrata ainoa poikansa Iisak (1 Moos.22). Lupausten lapsen uhraaminen oli mielettömin mahdollinen käsky, sillä siinä katkeaisi samalla koko Abrahamin jälkeläisten siunaus maailmalle. Abraham kuitenkin totteli, vaikka hätäpäissään vastasi - kai tietämättään - profeetallisesti Iisakin uhria koskevaan kysymykseen: ”Jumala katsoo kyllä itselleen karitsan polttouhriksi.” Kun Abrahamin lopulta ei tarvinnutkaan uhrata Iisakin, Jumala totesi tämän olleen kuuliainen, koska hän ei kieltäytynyt uhraamasta omaa poikaansakaan. Abrahamin ei tarvinnut uhrata poikaansa, mutta Jumalan tarvitsi! (Room.8:32). Jeftan ainoan tyttären uhri on kalpea esikuva siitä kivusta, jota jo Abraham oli tuntenut ja jota Jumala sydämessään tunsi. Ihmisten uhrit eivät voi sovittaa kenenkään syntejä, siksi ne ovat turhia. Jumalan Pojan antama veriuhri maksaa koko maailman syntivelan, ja oli siksi välttämätön.

Kuka kuuluu meikäläisiin?

Tuomarien kirjan alkupuolella käydään useita sotia ympäristökansojen kanssa. Sotakuvaukset ovat tosin erikoisia sikäli, että niissä ei varsinaisesti kerrota joukkojen liikkeistä vaan yksittäisistä sotasankareista. Vastustajina ovat milloin filistealaiset ja milloin midianilaiset. Kirjan loppupuolella kerrotaan vähintään yhtä ikävistä tapahtumista, sillä kansa riitaantuu sisäisesti ja heimot ryhtyvät taistelemaan toisiaan vastaan. Itäisten ja läntisten heimon välillä oli ollut epäluuloa ennenkin (Joos.22). Efraimilaiset tuntuivat olevan aivan erityisesti heimo, joka mielellään olisi sanellut muillekin, miten asiat ovat (Tuom.8:1). Se oli alueellisesti suurimpia heimoja ja luuli kai voivansa määritellä muillekin, miten tässä maassa käyttäydytään. Kun Jefta oli kutsunut muita heimoja mukaan taisteluun ammonilaisia vastaan, efraimilaiset närkästyivät siitä, että heitä ei ollut kutsuttu (Tuom.12:1-7). Niin syttyi sisällissota gileadilaisten ja efraimilaisten välille. Kun gileadilaiset eivät aina tienneet taistelusta palaavista, kumpaan heimoon kukin kuului, he järjestivät ääntämistestin. Tiedettiin että oli yksi sana, jota efraimilaiset eivät osanneet ääntää oikein, se oli ”shibbolet”. Jos tulija sanoi ”sibbolet”, hän oli vihollinen ja siis surmattava.

Tuntuuko tutulta? Meitä on täällä evankelisia ja viidesläisiä ja körttejä ja kansanraamattuseuralaisia ja helluntailaisia ja vapaakirkollisia ja monia muita. Meillä jokaisella on omat sibbolettimme. Jos joku puhuu koko maailman autuudesta, tiedämme, että hän on evankelinen, jos hän julistaa joka puheessaan kuulijoille synnit anteeksi, hän on luultavasti lestadiolainen, helluntailainen tunnistaa äänenpainoista toisen helluntailaisen ja karismaatikoilla ovat omat mielilauseensa. Tässä ei ole mitään pahaa. Yhtä tärkeää kuin että tuolloin jokaisella heimolla oli oma asuma-alueensa, on se että meillä jokaisella on oma hengellinen kotimme ja että me arvostamme sitä ja kannamme siitä vastuuta. Toisten kotien sibboletteja on hauska kuunnella, ja ajatella niiden olevan Jumalan kansan murre-eroja. Mutta jos niillä ruvetaan lyömään toisia, alkaa Jumalan kansan sisällissota. Jumala meitä siitä varjelkoon!

Ryövärin evankeliumi

Tuomarien kirjan evankeliumin olen löytänyt kaikkein kirkkaimmin Simsonin elämästä (Tuom.13-16). Hän on kirjan tunnetumpia henkilöitä mutta samalla varsinainen surullisen hahmon ritari. Hänen vanhempansa haluavat antaa hänet kokonaan Jumalan käyttöön jo lapsesta pitäen. Kaunis ja kunnioitettava pyrkimys! Olisiko tästä lapselle tehdystä valinnasta kenties ollut seurauksena se, että nuorena miehenä Simson aivan ilmiselvästi rimpuilee itseään irti vanhempien uskosta. Hänestä tulee urhoollinen sotilas, mutta samalla hänen elämäänsä varjostavat monet naisseikkailut. Mitään erityistä uskonelämään ja hurskauteen liittyvää emme hänen elämästään tapaa. Hänen poikkeuksellinen voimansa näyttää liittyvän jo lapsena annettuun nasiirilupaukseen, minkä merkkinä hänen pitkää tukkaansa ei koskaan leikattu. Lapsuuden eväät siis kantoivat, vaikka hän ei aktiivisesti itse elänytkään kodin uskon todellisuudesta.

Simsonin loppu on dramaattinen. Viimeinen naisystävä, Delila, saa paljastettua hänen voimansa salaisuuden. Filistealaiset vangitsevat hänet, puhkaisevat hänen silmänsä ja sitovat pronssikahleilla Gazan vankityrmän pylväisiin. Siellä suuri sotasankari on elämänsä todellisessa nollapisteessä, sokeana, voimattomana, vihollisen vankina. Silloin hän rukoilee. Hänen viimeinen rukouksena on: ”Herra, minun Jumalani, muista minua!” Se on sama rukous kuin eräällä toisella elämänsä viime metreillä Jumalan puoleen kääntyneellä, ristin ryövärillä. Molemmat ovat päässeet kirkkauteen samasta syystä, armosta.