MESK URBAANI UNELMA

Samuelin kirjojen evankeliumi

Eero Junkkala, Suomen Teologinen Instituutti

Samuelin kirjoissa on paljon viittauksia evankeliumiin.



Rukouksen koulussa

Samuelin kirjojen alussa on yksi Raamatun syvällisimpiä rukouksia, Hannan rukous. Hanna oli odottanut lasta kauan. Hän oli kantanut lapsettomuuden häpeää ja lähipiirinsä pilkkaa. Hän oli epäilemättä ahkera rukoilija, koska juuri tämä piirre mainitaan hänelle tunnusomaisena. Mutta Jumala ei vastannut hänen rukouksiinsa. Vaikka hän kuinka pyysi ja anoi, mitään vastausta ei tullut. Kerran hän oli vuotuisella matkallaan Silon ilmestysmajassa rukoilemassa, kun pyhäkön palvelusta toimittava pappi Eeli kysyi hänen rukoustensa ja murheensa syytä. Hannan kerrottua Eeli sanoi: ”Jumala antakoon sinulle, mitä häneltä pyydät.” Yllättäen Hannan suru haihtuu ja hän lähtee tyytyväisenä kotiinsa. Mutta hän ei ollut vielä alkanut odottaa lasta! Hän siis ei ollut saanut rukousvastausta. Mitä oli tapahtunut? Hän lakkasi pyytämästä lasta!. Näin voidaan päätellä siitä rukouksesta, joka on kirjoitettu seuraavaan lukuun. Hän oli pyytänyt ja pyytänyt lasta, mutta nyt hän sanoo Jumalalle: ”Tai jos et anna, tapahtukoon sinun tahtosi. Herralta tulee sekä lapsettomuus että lasten saaminen. Jos Herra vastaa ’ei’, sekin on hänen vastauksensa.” Hän tyytyy Jumalan tahtoon, on se mikä tahansa. Ja sitten hän alkoi odottaa lasta!

Oletko kokenut joskus tällaista? Rukoilit ja rukoilit, mutta et saanut vastausta. Pyysit ja vaadit Jumalaa antamaan, mutta ei minkäänlaista tulosta. Lopulta sait sydämessäsi sanottua: ”Hyvä on, Herra, tee niin kuin tahdot, tyydyn siihen, sillä se on minulle parasta.” Ja silloin hän vastasi ja sait, mitä olit pyytänyt!
Näin tulkitsen Hannan rukouksen, jossa hän sanoo: ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa.” (1 Sam.2:6-7). Jumalalta tulee siis, ei vain hyvä vaan myös paha, sekä kyllä-vastaus että ei-vastaus, sekä elämä että kuolema. Kaikki tulee häneltä. Ota kaikki hänen kädestään, silloin jaksat vaikeimpinakin päivinä.

Samuel liikaa matkoilla?

Samuelista tulee hyvä Jumalan palvelija. Tuomarien kirjaa lukiessamme aavistelimme, että Simsonia olisi jollain tavalla ahdistanut hänen lapsuudessaan saama vahva uskonnollinen kasvatus ja että hänen siksi piti myöhempinä vuosinaan rimpuilla siitä irti. Samuel sai myös vahvan uskonnollisen kasvatuksen, mutta hänelle ei näyttänyt jäävän siitä mitään traumoja. Hänestä tulee tasapainoinen ja hyvä hengellinen johtaja omalle kansalleen. Hän on tuomarien ajan viimeinen tuomari ja sarastavan uuden ajan ensimmäinen virkaprofeetta, siis sekä maallinen että hengellinen vastuunkantaja. Lähes kaikista Raamatun henkilöistä, parhaimmistakin, kerrotaan yleensä myös joitain heikkouksia ja lankeemuksia. Samuel näyttää ensi silmäyksellä poikkeukselta, sillä niin paljon hyvää hänestä kerrotaan. Mutta tämmöinen piikki hänelläkin on lihassa: hänen poikansa eivät seuranneet isänsä jälkiä, vaan käyttivät asemaansa hyväkseen ja ottivat lahjuksia (1 Sam.8:3). Kun tämän luin, ajattelin Samuelin ahkeraa toimintaa ja vilkasta matkustamista. Olisiko hän sittenkin ollut liikaa matkoilla, ja tärkeimmät ihmissuhteet jääneet hoitamatta?

Tappiot voitoksi

Uransa alkuvaiheessa Samuel kokee useita tappiota. Israelilaiset häviävät sodan filistealaisia vastaan Afekissa ja menettävät jopa liitonarkun vihollisleiriin. Sanalla tuhoutuu Silon kaupunki, joka oli israelilaisten keskuspyhäkön paikka. Ryöstetty liitonarkku saatiin kyllä takaisin, sillä se tuotti filistealaisille enemmän harmia kuin iloa. Nämä laittoivat sen lopulta lehmien vetämiin vaunuihin ja ajoivat lehmät tiehensä. Lehmät lähtivät liikkeelle ja juoksivat suoraan israelilaisten leiriä kohti koko ajan ammuen matkalla. Näin tuo ilmestysmajan pyhäkön kallein aarre palautui alkuperäisille omistajilleen (1 Sam.4-6).

Sotatappion jälkeen Samuel kärsi vaalitappion. Kansa haluisi muuttaa hallitusmuodon teokratiasta monarkiaksi eli valita itselleen kuninkaan, niin kuin kaikilla muillakin kansoilla oli (1 Sam.8). Samuelin mielestä Jumalan pitäisi saada olla Israelin kuningas. Kertomus on erikoinen: kansa huutaa Jumalalle ’ei’, mutta Jumala sanoo: ’Anna heille kuningas.’ Näyttää siltä, että Samuel saa toteuttaa eräänlaisen ’Jumalan toisen tahdon’ tien. Vaikka tämä näyttääkin varasuunnitelmalta, niin kyse on Jumalan hyvästä tiestä. Ilman tätä vaihtoehtoa ei olisi koskaan syntynyt Daavidin kuninkuutta eikä Daavidin suvusta tulevaa Messias-kuningasta.

Kaksi tietä, kaksi kohtaloa

Saul on Jumalan valitsema kuningas, mutta hän ei ole kuuliainen Jumalan äänelle. Hän joutuu Jumalan tieltä sivuraiteelle ja hänen elämänsä jälkimmäinen puolisko on surullista kamppailua uskon ja epäuskon välillä. Hänen mielenterveytensä horjuu ja lopulta hän päättää itse päivänsä - kuten hänen myöhempi kohtalontoverinsa Juudas. Saulin jälkeen tulee kuninkaaksi Daavid, hänkin Jumalan valitsemana. Kesken loistavan hallintokautensa myös Daavid joutuu oman tahtonsa tielle, lankeaa suuriin synteihin ja loittonee Jumalan suunnitelmista. Daavid kuitenkin palaa takaisin, saa anteeksi ja aloittaa uuden elämän - kuten hänen myöhempi kohtalontoverinsa Pietari.

Saul ja Daavid, Juudas ja Pietari - miksi joku luopuu eikä palaa ja toinen saa palata? Miksi yhden tottelemattomuus on kohtalokasta, mutta toinen saa suuremmat rikoksensa anteeksi? Voisimme etsiä vastausta siitä, että Saul ei päässyt kohtaamaan anteeksiantamusta ja Juudaksen katumus suuntautui oman itsensä ympärille, ei Jeesukseen, mutta tämä ei ole riittävä selitys. Eivät Daavid ja Pietarikaan olleet sen parempia. Jumalan sanan pohjalta ajattelen pikemmin näin: Saul ja Juudas ovat meille varoittavia esimerkkejä, ettemme olisi tottelemattomia emmekä synnin jälkeen jäisi tuijottamaan omaan itseemme. Daavid ja Pietari ovat esimerkkejä siitä, että raskaimmat rikoksetkin saadaan anteeksi ja jopa Jeesuksen kieltämisen jälkeen on paluun mahdollisuus. Meidän on julistettava sekä lakia, joka kavahduttaa ja herättää synnintunnon että erityisesti evankeliumia niin, että pelokkainkin uskaltaa siihen tarttua ja uskoa kaiken anteeksi.

Jumalan mies

Daavidin historia on koko Raamatun seikkaperäisimmin kuvattu elämänkerta. Saul oli yhdistänyt hajanaisen heimoliiton filistealaisuhan alla yhdeksi kansakunnaksi. Silti pohjoisen ja etelän heimot olivat etäisiä toisilleen ja Daavid valittiin ensin vain eteläisten heimojen kuninkaaksi Hebronissa. Kun hänet seitsemän vuotta myöhemmin valittiin koko Israelin hallitsijaksi, hän valloitti Jerusalemin uudeksi pääkaupungiksi. Valinta oli viisas, sillä kaupunki sijaitsi eteläisten ja pohjoisten heimojen saumakohdassa, ei kenenkään maalla. Myöhemmin Daavid laajensi valtakuntaansa sotien, naimakauppojen ja vasallisopimusten avulla suureksi imperiumiksi, joka ulottui Egyptin rajalta aina Eufrat-virtaan asti. Näin hän toteutti Abrahamille annetun lupauksen luvatun maan rajoista. Daavidin ajan Jerusalemista on löydetty iso tukimuuri, joka luultavasti on kuulunut Daavidin linnan rakenteisiin. Myös Daavidin nimi on löydetty arkeologisissa kaivauksissa.

Kuka rakentaa huoneen kenelle?

Daavid ei ollut ainoastaan taitava hallitsija ja poliitikko, hän oli myös nöyrä ja Jumalaan luottava johtaja. Mutta vaikka Daavidin luonne on esimerkillinen ja hänen hurskautensa esikuvaksi kelpaava, hänestäkin kerrottiin - kuten jo totesin - oikein pahat lankeemukset. Raamattu on siitä ihmeellinen kirja, ettei se kaihda kertoa parhaimmistakaan henkilöistä näiden elämän pimeitä puolia. Jokainen on vain syntinen ihminen, eikä kukaan kelpaa Jumalalle omien ansioidensa perusteella. Daavid on Israelin huomattavin kuningas ja koko tuon kansan Abrahamista tähän päivään jatkuneen nelituhatvuotisen historian ylivoimaisesti merkittävin hahmo. Silti hänen varsinainen merkittävyytensä on muualla kuin hänen ominaisuuksissaan tai teoissaan. Häneen liittyvä ykkösasia kerrotaan Raamatussa 2 Samuelin kirjan 7. luvussa, joka on Vanhan testamentin tärkeimpiä lukuja.

Kuningas Daavid havahtuu eräänä päivänä siihen, että hän asuu komeassa linnassa Jerusalemissa, mutta Jumala asuu vain teltassa, sillä ilmestysmaja ja siellä tarkemmin liitonarkun kansi oli Jumalan kohtaamisen paikka. Asiaan piti saada pikainen korjaus. Daavid kertoi huolestaan hovin profeetalle, Natanille. Tämä oli samaa mieltä Daavidin kanssa: kyllä Jumalalle pitää rakentaa komea temppeli. Siis sekä Jumalan mies että kansakunnan ykkösprofeetta olivat täysin yksimielisiä siitä, mikä hanke edistäisi parhaiten Jumalan asiaa. Mutta Jumalapa olikin asiasta toista mieltä. Hän puhutteli yöllä profeettaa ja ilmoitti tämän kautta Davidille tällaisen viestin: ”Aiotko sinä pystyttää rakennuksen minun asunnokseni? Ei, Daavid, vaan minä rakennan sinulle kuningashuoneen. Poikasi rakentaa nimelleni temppelin, ja sinun sukusi ja kuninkuutesi pysyvät edessäni ikuisesti lujina ja valtaistuimesi on kestävä ikuisesti.”

Tästä lähtien koko Raamatun keskeisin teema on lupaus Daavidin suvusta tulevasta kuninkaasta, jonka valtakunta on ikuinen. Tätä ennen oli kerrottu, että tuleva Messias syntyy ihmissuvusta, hän on Abrahamin jälkeläinen ja kuuluu Juudan sukukuntaan. Nyt ennustus täsmentyy Daavidin sukuun. Kaikki profeetat tämän jälkeen ennustavat tästä kuninkaasta. Daavidin dynastia hallitsee Jerusalemia aina pakkosiirtolaisuuteen asti, mutta siihen tuon suvun hallintavalta päättyy. Enää ei siis ole Daavidin suvun kuninkaita valtaistuimella. Mutta lupaus uudesta Daavidista elää vielä pakkosiirtolaisuudessa (Hesekiel ja Daniel) ja sieltä palattua (Sakaria). Uudessa testamentissa me näemme lupauksen täyttymyksen, kun Jeesusta kutsutaan Daavidin Pojaksi. Silti jää vielä arvoitukseksi, missä on hänen kuninkuutensa. Sen hän ottaa ylösnousemuksessa ja taivaaseen astumisessaan. Ja me näemme sen toteutumisen hänen paluussaan toisen kerran, jolloin hän on kuningasten Kuningas ja herrain Herra. Ilmestyskirjan viimeiset jakeet avaavat vielä tämän arvoituksen. Siellä korotettu Jeesus itse sanoo: ”Minä olen Daavidin juuriverso ja suku, kirkas aamutähti.” (Ilm.22:16).

Kuninkaan pöytään

Palaamme vielä pariin yksityiskohtaan Daavidin elämässä. Saulin kuoleman jälkeen vihanpito Saulin suvun ja Daavidin suvun välillä jatkui. Jotkut syyttivät Daavidia Saulin kuolemasta, vaikka syytös oli tietenkin aiheeton. Kerran kuningas Daavid kulki seurueineen tiellä ja tien varrella oli mielenhäiriöön joutunut hullu mies nimeltä Simei (2 Sam.16). Tämä alkoi heitellä kiviä ja kirota ja huutaa Daavidille ja syytti tätä murhamieheksi. Daavidin seurue pyysi kuninkaalta lupaa saada raivata tuo hullu pois tieltä. Silloin Daavid sanoi yllättävät sanat: ”Antakaa hänen kirota. Ehkä Jumala on häntä käskenyt.” Voimme vain aavistella, mitä Daavidin sydämessä liikkui. Hän ei ollut Saulin murhaaja kuten Simei luuli. Mutta hän oli murhamies ja aviorikkoja. Ihmiset eivät tienneet, mutta Jumala tiesi ja Daavid itse tiesi. Hän oli tosin saanut syntinsä anteeksi, mutta hän oli tehnyt kaikki ne synnit joista Simei häntä syytti ja muitakin. Hän siis ansaitsi kaikki herjat, jotka häneen kohdistettiin. Jumalan nöyryyttämänä hänellä oli varaa kuulla kaikki häneen kohdistuneet syytökset, asiattomatkin, sillä hän sisimmässään tiesi, että hän on paljon syntisempi kuin kukaan ihminen osaa koskaan sanoakaan. Mutta hän oli armahdettu syntinen.

Daavid tunsi olevansa myös kiitollisuuden velassa Saulin suvulle hyvän ystävänsä Jonatanin tähden. Kerran hän kysyi palvelijoiltaan, mahtaisiko Saulin suvusta olla jäljellä ketään, jolle hän voisi osoittaa ystävyyttä. Palvelijat lähtivät etsimään, mutta eivät löytäneet ketään. Oli vain yksi, mutta häntä ei laskettu, sillä hän oli invalidi, eikä vammaisilla ollut ihmisarvoa tuonaikaisessa yhteiskunnassa. Tämä Jonatanin rampa poika, Mefiboset, ontui kumpaakin jalkaansa. Daavid antoi kuitenkin käskyn tuoda Mefiboset hänen luokseen. Niin tuo kaikkien sivuuttama hylkiö tuodaan kuninkaan eteen. Mefibosetin itsetuntoa kuvaa hänen repliikkinsä, kun hän kumartuu kuninkaan eteen ja sanoo: ”Mikä olen minä, sinun palvelijasi, kun käännyt tällaisen koiranraadon puoleen?” Kuningas tekee hänelle ehdotuksen: Sopisiko, että tästä päivästä lähtien elämäsi loppuun asti saat asua kuninkaan linnassa ja aterioida kuninkaan ruokapöydässä.

Tämä kertomus tuo mieleen Ilmestyskirjan 3. luvun jakeen 20. Jeesus sanoo: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” Tahdotko kuninkaan ruokapöytään? Avaa sydämesi ovi Jeesukselle.