MESK URBAANI UNELMA

Joosuan kirjan evankeliumi

Eeron Junkkaala, Suomen Teologinen Instituutti

Vanhassa testamentissa Kristus ei ole ainoastaan ns. Messias-ennustuksissa, vaan hän on siellä on myös typoksena, esikuvana monin eri tavoin. Sen lisäksi Jeesus samaistaa itsensä usein sellaisiin Vanhan testamentin kohtiin, joissa puhuu itse Jumala. Nyt poimin esiin joitain Joosuan kirjan kohtia, joista löydämme evankeliumin sanoman Kristuksesta.



Vaikka minä puhuisin ihmisten tai evankelistojen kielellä, mutta puheestani puuttuisi evankeliumi, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Vaikka minulla olisi evankelistan armolahja ja minä tietäisin kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minä en julistaisi evankeliumia, ei se kuulijoita lainkaan hyödyttäisi. Vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni Evankelioimiskongressin kolehtiin ja osallistumismaksuihin, mutta minä en julistaisi evankeliumia, olisin tullut Otaniemeen aivan turhaan.

Ydin on evankeliumi

Meidät on kutsuttu julistamaan evankeliumia. Siihen tarvitaan koko inhimillinen tieto, kaikki luontaiset taipumukset ja armolahjat, koko antiikin retoriikan loistavin puhetaito ja parhaimmat käytettävissä olevat vitsit. Mutta jos siitä puuttuu sisältö, niin se ei sittenkään kohoa eduskunnan puhetyöläisten tai pölynimurikauppiaiden puheita korkeammalla. Puhetaitoa ei tosin pidä väheksyä, sillä on kiusallista kuunnella huonolla suomenkielellä pidettyä epäloogista selitystä, josta ei tiedä, mihin puhuja oikein tähtää tai sellaista, jossa hän koko ajan jankuttaa asiaa, jonka kuulijat muutenkin tietävät. Hyvä puhetaito on äärimmäisen tärkeää. Mutta sillä ei ole mitään merkitystä, jos puheesta puuttuu evankeliumi.

Evankeliumi on Raamatun pääsisältö. Koko Raamattu tähtää siihen, että syntyisi usko Jeesukseen. Siihen tähtää koko Vanhan testamentin sanoma ja siihen tähtää koko Uuden testamentin sanoma. Koska Uusi testamentti on meille tutumpi, näillä raamattutunneilla keskitytään Vanhan testamentin evankeliumiin. Vanha testamentti oli Jeesuksen ja apostolien Raamattu, joten se on meidänkin Raamattumme. Jeesuksen oman todistuksen mukaan kaikki Vanhan testamentin kirjat puhuvat hänestä (Luuk.24:44), ja sillä perusteella me tiedämme, että hän on löydettävissä sieltä kaikkialta.

Vanhassa testamentissa Kristus ei ole ainoastaan ns. Messias-ennustuksissa, vaan hän on siellä on myös typoksena, esikuvana monin eri tavoin. Sen lisäksi Jeesus samaistaa itsensä usein sellaisiin Vanhan testamentin kohtiin, joissa puhuu itse Jumala. Nyt poimin esiin joitain Joosuan kirjan kohtia, joista löydämme evankeliumin sanoman Kristuksesta.

Maanvalloituksen kolme ulottuvuutta

Egyptistä lähtö, autiomaavaellus ja luvatun maan valloittaminen historiallisia tosiasioita kolmen vuosituhannen takaa. Ne ovat samalla esikuvia kristityn vaelluksesta (1 Kor. 10). Jos olemme tulleet Jeesukseen uskoviksi, olemme päässeet pois siitä orjuudesta, jossa Egyptissä olimme. Karitsan veren suojassa pääsimme lähtemään ja kaste ja usko veivät meidät matkalle kohti luvattua maata. Matka on tosin kiusallisen vaivalloinen, ja niinpä aika ajoin on kiusaus palata sinne, missä kerran lähdettiin. Mutta toisaalta, mikäli mieli päästä kerran perille, on kuljettava Jumalan kansan matkaseurueessa. Kanaanilaisten maahan pääsy on tässä vertauskuvassa taivaaseen pääseminen. Siksi monissa hengellisissä lauluissa lauletaan ”Oi Kaanaan maa, oi kaunis maa, se maa jossa Jeesus on”. Olemme siis tällä matkalla. Joskus on jano, mutta silloin saamme vettä kalliosta, joskus nälkä, jolloin Jumala ruokkii taivaan leivällä. Jos et koskaan ole lähtenyt Egyptistä, et voi myöskään saavuttaa luvattua maata. Kaikki matkalle lähteneetkään eivät päässeet perille. Varokaa siis, ettette jäisi taipaleelle.

Seuraavaksi käytän tätä samaa kuvaa hiukan toisin. Mennään takaisin Egyptiin. On tehty pitkä työpäivä tiilitehtaassa. Illalla istutaan nuotiolla. Isät kertovat lapsille luvatusta maasta, jonne Jumala on luvannut kansansa kerran viedä. Lapset haluaisivat kohta lähteä, mutta isät sanovat, ettei se aivan vielä ole mahdollista. Jos he kuolevat ennen lupauksen toteutumista, niin lapset varmasti sinne kerran pääsevät. Näin heille vakuutetaan, sillä Jumala on näin luvannut. Vuoden vierivät. Lapset kasvavat aikuisiksi ja saavat omia lapsia. Työpäivän jälkeen he istuvat nuotiolla kertomassa lapsilleen luvatusta maasta. Lapset olisivat jo lähdössä, mutta se ei ole vielä mahdollista. Jumala kuitenkin varmasti toteuttaa lupauksensa, heille vakuutetaan. Lapset kasvavat aikuisiksi ja kertovat omille lapsilleen luvatusta maasta. Näin traditio siirtyy sukupolvesta toiseen. On vain lupauksia, ei muuta. Mutta niiden varassa jaksetaan, vaikka välillä olisi epäilyjäkin. Vihdoin, neljänsadan vuoden kuluttua lähdetään! Lupaukset siis sittenkin toteutuvat! Matka on pitkä ja vaikea, mutta päästään perille. Maan valloituskin on raskas ja tulee myös tappioita. Mutta kun koko maa on valloitettu, Joosua pitää kansalle jäähyväispuhetta Sikemissä, samassa paikassa missä Abraham sai ensimmäisen lupauksen maasta 800 vuotta aikaisemmin (1 Moos.12:6-7). Joosuan puheen ydin on sanoma kaikkien Jumalan lupausten täyttymisestä (Joos.23:14). Olemme eräässä Vanhan testamentin huippukohdassa. Enää ei tarvitse uskoa, sillä usko on vaihtunut näkemiseksi. Mekin kuljemme tänään lupausten varassa. Meillä ei ole muuta. Mutta ne lupaukset kantavat perille saakka. Kerran näemme Jeesuksen kasvoista kasvoihin. Silloin usko on vaihtunut näkemiseksi.

Otan vielä kolmannen kuvan samasta prosessista. Joosuan kirja on erikoinen siitä, että se kertoo monessa yhteydessä, että koko luvattu maa valloitettiin ja koko maa myös jaettiin sukukuntien kesken. Mutta sitten se yllättäen kertoo aivan toisenlaisen kuvan: koko maata ei todellisuudessa valloitettukaan. Valloittamatta jäivät filistealaisten alue rannikolla sekä useat muut tasankoalueet, joilla kanaanilaiset voittivat taistelut raudoitetuilla sotavaunuillaan. Israelilaiset valloittivatkin vain vuoristoalueet. Tämä tieto pitää yhtä myös arkeologisen aineiston kanssa. Kirjan kirjoittaja tai lopullinen kokoaja on hyvin tiennyt sisällyttävänsä siihen kaksi toisensa poissulkevaa käsitystä maan valloittamisesta. Tällä on sanoma, sillä molemmat ovat yhtä aikaa totta. Jumala lupasi maan, ja Jumalan lupaus on aivan täydellinen ja ehjä. Kerran se tultaisiin saavuttamaan, ja jo nyt se on annettu haltuun. Ihmisten todellisuus on aina epätäydellinen. Uskomme on loppuun asti puuttuvainen ja keskeneräinen. Joosuan kirjan maantiede paljastaa syvän teologisen totuuden: Olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä.

Sen joka ei mitään ole, sen Jumala valitsi

Sanoma uskonvanhurskaudesta tulee toisellakin tavalla Joosuan kirjassa kirkkaasti esille. Kirjan kiistaton päähenkilö on Joosua, maanvalloituksen johtaja ja varsinainen kirjan supersankari. Kun etsii Uuden testamentin viittauksia Joosuaan, yllättyy. Hän ei olekaan siellä Abrahamin ja Mooseksen rinnalla suurimpien joukossa, mutta eräs toinen kirjan henkilö kyllä on. Vanhasta testamentista käsin olisi täysin mahdotonta ajatella, että sivuroolissa oleva kanaanilainen pakananainen, jolla on hyvin kyseenalainen ja epämoraalinen ammattinimike, nousisi Uuden testamentin lehdillä keskushahmoksi. Mutta kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja luettelee uskon sankareita, hän ei tule Abrahamin ja Mooseksen jälkeen Joosuaan vaan - Rahabiin! (Hepr.11:31). Saman tekee Jaakobin kirjeen kirjoittaja (Jaak.2:25). Kun Rahab vielä esiintyy Daavidin sukuluettelossa Jeesuksen esivanhempana (Matt.1:5), hänen roolinsa nousee huikeaan asemaan. Sieltä kaukaa takarivistä, lähes tuntemattomuudesta, väärältä puolelta, hylkiöiden keskuudesta, viimeisistä ajateltavissa olevista, sieltä Rahab nostetaan uskon esikuvaksi. ”Sen joka ei mitään ole, sen Jumala valitsi.” (1 Kor.1:28).

Liitonarkku ja muistokivet

Jordanin ylityskertomuksissa (Joos. 3-4) päähenkilö näyttää olevan liitonarkku. Ihmiset tietenkin ovat ne, jotka virran ylittävät, ja ylitys on todellinen uskon koe, sillä vasta ensimmäisten jalkojen osuessa veteen virran juoksu pysähtyy. Kertomuksen keskuksessa ei silti näytä olevan ylittäjien usko vaan liitonarkku. Se mainitaan luvussa 3 kahdeksan kertaa. Miksi liitonarkku on niin tärkeä? Se on Jumalan ilmestymisen paikka. Tarkemmin vielä: kahden kerubin siivillään varjostama liitonarkun kansi oli paikka, jossa Jumala ilmestyi. Siihen pirskotettiin verta suurena sovituspäivänä ja se oli sovituksen paikka, hepreaksi kapporet, kreikaksi hilasterion. Tätä kreikan sanaa käytetään kahdesti Uudessa testamentissa (Room.3:25, Hepr.9:5) ja lisäksi eri sanalla ilmaistuna jakeessa Hepr. 4:16. Näissä on kysymys Kristuksesta, joka on tullut meille armoistuimeksi (vanha käännös) ja sovitusuhriksi (uusi käännös). Hän on nyt Jumalan ilmestymisen paikka.

Kaksitoista muistokiveä pystytettiin Jordanille sitä varten, että kansa muistaisi Jumalan toimineen historiassa. Kivet olivat vain kiviä ja niitä oli muuallakin vaikka kuinka paljon. Mutta nämä 12 olivat ulkonaisina merkkeinä Jumalan teoista. Niihin katsomalla tultiin yhä uudelleen vakuuttuneeksi siitä, että Jumala on totta ja toimii kansansa parissa. Meille sakramentit, kaste ja ehtoollinen, ovat Jumalan toiminnan näkyviä merkkejä. Vesi on vain vettä ja leipä leipää, mutta yhdistyneenä Jumalan lupauksen sanaan, ne ovat pelastuksen välineitä.

Ebalinvuoren alttari

Joosuan kirjaan liittyvistä monista arkeologisista löydöistä mielenkiintoisimpia on Ebalinvuorelta löydetty alttarirakennelma. Tutkijoiden oli aluksi vaikea hahmottaa, mitä tarkoitusta varten yksinäiselle vuoren rinteelle oli joskus pystytetty kivistä tehty outo rakennelma. Raamatusta löydettiin alttarin rakentamisen ohjeet ja lopulta maininta juuri tuosta alttarista Joosuan kirja 8. luvun lopusta. Löytö oli sensaatio, sillä monet olivat epäilleet koko maanvalloituskertomusten historiallisuutta.. Nyt löytyi 1200-luvulle eKr. sijoittuva alttarirakennelma, jonka vieressä oli neljän eri eläimen luita. Nämä olivat kaikki Mooseksen laissa säädettyjä puhtaita eläimiä, kolme nimenomaan uhrieläimiä.

Alttarilta luettiin siunauksen ja kirouksen sanoja kansalle. Sieltä luettiin sekä lakia että evankeliumia. Tämä on meidänkin tehtävämme, julistaa Jumalan kokonaista sanaa, jossa on sekä laki että evankeliumi. Laki näyttää, miten ihmisen tulee elää. Evankeliumi antaa voimaa kulkea oikeaan suuntaan. Laki paljastaa sen, että kukaan ei koskaan lakia täytä. Se osoittaa meidät lain rikkojiksi ja siis tuomitsee meidät kadotukseen. Evankeliumi on tarjous kadotetuille: syntinen saa kaiken anteeksi, hänet armahdetaan.

Turvakaupunki ja ylipappi

Jakeessa Joosua 20:6 on erikoinen maininta turvakaupungista. Kyseiset kaupungit tarjosivat suojan verikostolta. Niitä oli kolme Jordanin länsipuolella ja kolme Jordanin itäpuolella. Kun joku oli tahtomattaan surmannut jonkun, siis oli tapahtunut onnettomuus, niin kuolleen omaiset tavallisesti pyrkivät kostamaan surmaajalle ja saattoivat tappaa tämän. Näin uskottiin saatavan hyvitys surmateosta. Tahaton surmaaja sai kuitenkin paeta turvakaupunkiin, jossa teko ensin tutkittiin. Jos todettiin, että pakenijalla on oikeus turvaan, hän sai jäädä kaupungin muurien sisäpuolelle. Hänen syyttäjänsä olivat ulkopuolella, mutta heillä ei ollut oikeutta tulla sisään.

Kristus on meidän turvakaupunkimme. Kristuksen ulkopuolella ei ole pelastusta. Kuten Nooan arkissa pelastuivat sisäpuolella olevat ja ulos jääneet hukkuivat, niin Jeesukseen uskovat pelastuvat, kukaan muu ei. Oletko jo paennut tähän turvakaupunkiin? Ellet, pakene pian. Silloin Jeesus on suojaava muurisi, eikä mikään voi sinua todellisesti vahingoittaa.

Milloin pakenija saattoi sitten lähteä turvakaupungista pois? Silloin kun elossa oleva ylipappi kuoli. Luultavasti surmaaja toivoi ylipapin pikaista kuolemaa. Kun tämä sitten ennemmin tai myöhemmin kuoli, niin kyseisen teon syyllisyyskysymys laukesi. Verikoston vaanijat menivät kotiinsa. Heillä ei ollut enää oikeutta koskea surmaajaan, vaikka tämä kävelikin kaupungista ulos. Tässä meillä on toinen kuva, erilainen kuin äsken: meidän ylipappimme Kristus on kuollut. Viesti hänen kuolemastaan poistaa syyllisyyden ja tuomion. Olet siis vapaa!

Joosuan evankelioimiskokous

Lopuksi menemme Joosuan kanssa evankelioimiskokoukseen. Jäähyväispuheensa (Joos.24) päätteeksi puhuja kehottaa kuulijoita valitsemaan, ketä nämä haluavat palvella. Kansa nostaa kätensä: ”Me tahdomme palvella Herraa!” Kansa siis sitoutuu Herran palvelukseen. Mutta miten puhuja jatkaa? Hänen seuraava kommenttinsa on yllättävä: ”Ette te pysty palvelemaan Herraa!” Siis kansa oli juuri valinnut Herran palvelemisen ja nyt Joosua sanoo, ettei kansa kuitenkaan pystyisi siihen! Näin se juuri on. On vedottava kuulijoiden tahtoon ja omaantuntoon. On kutsuttava Herran seuraajiksi ja kehotettava valitsemaan Jumalan tie. Mutta silti totuutena pysyy tämä merkillinen sanoma: ette te pysty. Jumala vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Pelastus on Jumalan työtä alussa, keskellä ja lopussa. Ellei hän kutsuisi, vetäisi ja houkuttelisi, emme olisi tänään tässä. ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”, sanoo Jeesus (Joh.15:16). Tämä on sanottu myös jakeessa 5 Moos.9:6: ”Painakaa siis mieleenne, ettei Herra, teidän Jumalanne, anna tätä hyvää maata teille teidän kuuliaisuutenne takia, sillä te olette uppiniskainen kansa.” Siis ei kuuliaisuuden perusteella vaan valinnan perusteella.

Kun Joosuan kansa oli sitoutunut palvelemaan Herraa, pystytettiin jälleen suuri kivi muistoksi tästä. Siitä Joosua sanoo: ”Tämä kivi on oleva todistajana, sillä se on kuullut ne sanat, jotka te äsken sanoitte.” Niinkö? Ei, siteerasin Raamattua väärin. Se kuuluu näin: ”Tämä kivi on oleva todistajana, sillä se on kuullut ne sanat, jotka Herra on puhunut teidän kanssanne.” (Joos.24:27). Pelastuksen perustana eivät ole meidän sanamme vaan Herran sanat. Hänen sanansa tekevät meistä syyllisiä ja kadotettuja. Hänen sanansa julistavat anteeksiantamusta ja lahjoittavat pelastuksen. Hänen sanansa vapauttavat omantunnon palvelemaan elävää Jumalaa. Hänen sanansa kantaa meidät vuorenvarmasti perille ikuiseen elämään.