Näkökulmia evankelioimisen teologiaan

1. Evankelioiminen on välttämättömyys

Evankelioiminen ei ole kuin joku seurakunnallinen harrastusmuoto, joka voidaan aloittaa ja lopettaa sen mukaan, onko kiinnostusta. Lausanne-julistuksessa asia on sanottu lähetystyöhön liitettynä selvästi: ”Seurakunta, joka ei tee lähetystyötä, sotii itseään vastaan ja sammuttaa Hengen.”

Helluntaiseurakuntien lähetysjärjestö Fida Internationalin strategiassa todetaan: ” Lähetystyön ydinkysymys on ihmissielun pelastus.” Pienoisevankeliumin oleellinen painotus on ”jottei yksikään, joka häneen uskoo”. Jeesus itki niitä, jotka työnsivät luotaan pelastuksen tarjouksen. Ei ole muuta nimeä taivaan alla annettu kuin Jeesus-nimi, jossa voimme pelastua (Apt 4:12).

Uskon välttämättömyys tuli esille myös ev.lut.kirkon ja helluntaiherätyksen välisissä oppikeskusteluissa. Helluntaiseurakuntien opetus lähtee siitä, että lapsi on syntyessään Jeesuksen sovitustyön tähden taivaskelpoinen ja ev.lut. kirkko näkee kasteen lapselle välttämättömänä. Meille kuitenkin tehtiin kirkon puolelta selväksi, ettei kaste sinällään riitä. Tarvitaan usko. Ei siis pitäisi olla mitään estettä olla yhdessä liikkeellä sen evankeliumin levittämisessä, joka synnyttää uskon Jeesukseen.

2. Evankelioinnilla on kiire

Paavali kirjoitti tessalonikalaisille: ”rukoilkaa puolestamme, että Herran sana leviäisi nopeasti..” (2 Tess 3:1). Pietari kirjoittaa Herran päivän odottamisesta ja jouduttamisesta (2 Piet. 3:12). Fidan missio kuuluu: ”Haluamme mahdollisimman nopeasti saattaa loppuun Jeesuksen antaman maailmanlaajuisen lähetystehtävän.” Evankelioinnissa on pienoisevankeliumin mukaan kysymys hukkumisvaarassa olevien pelastumisesta. Ovatko seurakuntamme välillä pelastuslaitoksia, jotka ovat kiinnostuneempia pelastusvälineistä ja niiden teknisestä etevämmyydestä kuin hukkuvien pelastumisesta? Sen sijaan, että sireenit ulvoen rientäisimme onnettomuuspaikalle, kiillottelemme ja ihailemme ambulanssejamme ja paloautojamme.

3. Evankeliointi edellyttää ratkaisua

UT:n esimerkit puhuvat sen puolesta, että uskoontuloon liittyy ihmisen tahdon ratkaisu. Helluntaipäivänä Apt. 2. luvun mukaan ”Ne, jotka ottivat hänen sanomansa vastaan…” (Apt 2:41). Paavali kirjoittaa kolossalaiskirjeessä: ”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Jeesuksen Kristuksen…” (kol 2:6). Tällä emme helluntailaisina väitä, että tuo ratkaisu Jeesuksen vastaanottamisesta olisi aina tunnilleen ja minuutilleen määriteltävissä.

Evankelioinnissa on kysymys kannanotosta persoonaan ja hänen työhönsä. Totuus on persoona, ei uskonto tai ideologia. Tie on persoona, ei elämänhallinnan filosofia. Elämä on persoona, ei elämysten maksimointi.

Jotkut näyttävät pelkäävän, että ihmisen tahtoon vetoaminen eliminoi Jumalan työn ja uskosta tulee ihmistekoista. Tokihan tuokin riski on olemassa. Mutta ihmisen uskoontulo on aina Jumalan työtä. Hän vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Mutta miksi Jeesus uudelleen ja uudelleen kysyi: ”Tahdotko?”. Kuitenkin hän sanoi, ettei kukaan voi tulla hänen tykönsä, ellei Isä vedä. Ollaanko joskus niin huolissaan tästä Isän vetovoiman riittävyydestä, että kyseenalaistetaan koko ratkaisukristillisyys? Eiköhän tuo voima riitä, kun Hänen tahtonsa on, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1 Tim 2:3). Meidän tehtäväksemme jää Kristuksen lähettiläinä kysyä: tahdotko?

4. Uskoontulo merkitsee Jumala -yhteyden syntyä

Me olemme ympäristömme muokkaamia emmekä siinä mielessä ole ”tabula rasa” –tilanteessa uskoontullessamme. Mutta syvimmässä hengellisessä mielessä on uskoontulo uusi alku. Siirrymme pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan luo (Apt 26:18). Pietari sanoo Jumalan kutsuneen meidät pimeydestä ihmeelliseen valoonsa (1 Piet 2:9).

Uskoontulo on kasvuprosessin alku. Missiologi Ralph Winter on pelkistänyt evankelioinnin liittyvän prosessin viiden P:n vaiheiksi:

• Presence
• Proclamation
• Persuation
• Planting
• Propagating

Jokaisen uskovan paikka on yleisen pappeuden pohjalta evankeliumin levittäjänä.

5. Usko ja teot

Vasta julkistettu tutkimus helluntaiherätyksestä paljasti, että monilla suomalaisilla on varauksellinen suhtautuminen meihin. Joku haastateltavista oli todennut: ”Hyvät teot ja erimerkit puhukoot puolestaan, jos helluntailaiset halajavat lisää väkeä seurakuntaansa.”. Näyttää siltä, että vaikka lähetystyössä ja siihen liittyvässä sosiaalisessa työssä olemme suurimpien joukossa, meitä ei tunneta ainakaan Suomessa hyväntekijöinä. Rakkauden kaksoiskäskyn toinen dimensio näyttää heikolta ainakin ulkospäin.

6. Evankeliumi ja kulttuurirajat

Meillä on yhteinen haaste Suomen kristittyinä maahanmuuttajakentässä. Tässä, jos missä, rakkauden kaksoiskäskyn tasapainoinen toteuttaminen on tarpeen. Kannattanee miettiä missiologi Grant Mc. Clungin pohdiskelua diakonian ja evankelioinnin suhteesta myös maahanmuuttajatyössä. Hän analysoi suhtautumistamme sosiaalisen auttamistyön ja evankelioinnin välistä suhteesta seuraavasti:

• Sosiaalinen työ on evankeliointia.
•  Sosiaalinen työ tai evankeliointi.
• Sosiaalista työtä evankelioinnin hyväksi.
• Sosiaalinen työ ja evankeliointi käsi kädessä.
• Evankelionti sosiaalisten muutosten aikaansaajana.

Eikö terveintä ole kaksi viimeistä vaihtoehtoa? Kolmannessa on välineillistymisen vaara, vaikka tuollaiset tilanteet voivat olla ongelmattomiakin.

7.    Pyhän Hengen rooli

Maailman nopeimmin kasvavat seurakunnat ovat helluntailais-karismaattisia. Klassinen helluntailaisuus lähtee aina rististä ja sovituksesta, vaikka usein ulkopuolisten huomio kiinnittyy erikoisiin kokemuksiin ja Pyhän Hengen toiminnan ulkoisiin ilmenemismuotoihin. Sairaiden paraneminen, kielillä puhuminen jne. ovat Markuksen evankeliumin ja Apostolien tekojen esimerkkien valossa merkkejä, jotka seuraavat niitä, jotka uskovat. Tämän päivän seurakunta tarvitsee sitä voimaa, jonka Jeesus antaa nimenomaan todistajana toimimiseen (Apt 1:8). On niitäkin, jotka ovat jääneet nautiskelemaan saamistaan lahjoista. Oikea Pyhän Hengen vaikutus on mitattavissa siitä, mitä se vaikuttaa evankeliumin leviämiseen.