MESK URBAANI UNELMA

Voiko ihminen ottaa Jeesuksen vastaan?

Vesa Häkkinen, Mikkelin hiippakunnan lähetyssihteeri

Psykologia ja sosiologia opettavat, ettei ihminen tee ratkaisujaan tyhjiössä. Jo kauan sitten näissä tieteissä on hylätty ajatus, että ihminen olisi ”tabula rasa”, johon kasvattamalla voidaan piirtää hyveellinen ihmisluonto. Olemmeko me kristittyinä kuitenkin kiinni tässä ajatuksessa? Onko meille uskoontulo ikään kuin taulun puhtaaksipyyhkimistä? Tai kuvittelemmeko, että uskonratkaisu tapahtuu paratiisinomaisessa, neitseellisessä tilassa, jossa ihmisellä on vain kaksi vaihtoehtoa: ne, jotka puhuja on juuri esittänyt?



1. Ihminen valitsijana/ratkaisijan omissa asioissaan

Elokuun yhdeksäs päivä 1975 minulle esitettiin kutsu: jokainen, joka haluaa ottaa vastaan Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanaan, voi tulla tänne eteen. Tein niin. Puolestani rukoiltiin, taisin itsekin sanoa jotain. Sitten sain kuulla: ”Onneksi olkoon, olet ottanut Jeesuksen vastaan.” Tämän jälkeen ystävät ja puolitutut samoilla juhlilla onnittelivat minua. Tunsin kuuluvani joukkoon ja se tuntui hyvältä.

Olin 14-vuotias. Koti ei ollut ns. uskovainen, vaikkei hengellisiä asioita kaihdettukaan. Serkkuni oli tullut uskoon pari vuotta aiemmin ja hänen kanssaan oli myös kyseisillä juhlilla. Uskoontulooni vaikutti varmasti eniten 70-luvun ilmapiiri ja serkkuni esimerkki. Olin omassa esikaupungin nuoressa porukassa tottunut kamppailemaan olemassaolosta. Nuoressa seurakunnassa minuun vetosi vahvasti yhteenkuuluvaisuus ja selkeät elämänohjeet, se, että olin hyväksytty sellaisenaan. Rohkeuteni ja ennakkoluulottomuuteni johdosta pääsin nopeasti ns. piireihin – koin, että olin tosiuskovainen. Tietoni Raamatusta perustuivat ennen kaikkea kansakoulun uskontotunteihin Tiesin oleelliset kertomukset, mutta en tiennyt mitään Kristuksen kaksiluonto-opista, luterilaisesta sakramenttiopista, Marian ikuisesta neitsyydestä käydystä keskustelusta, pappisviran lähtemättömästä leimasta tahi karismaattisista lahjoista – aiheita, joiden kanssa myöhemmin olen paljon painiskellut.
Uskoon tullessani siis otin Jeesuksen vastaan, mutta julkilausumattomalla tavalla otin vastaan myös koko luterilaisen dogman. Tähän tosiasiaan törmäsin myöhemmin, kun siirryin Vapaakirkon nuoreen seurakuntaan ja otin uskovien kasteen. Tällöinkään en tiennyt ottavani sen mukana myös seurakuntakäsitystä, oppia armolahjoista, sosiaalista painetta viettää yömyöhällä rukoushetkiä tai tehdä selkeä ero vanhempiini ja luterilaisuuteen.

Psykologia ja sosiologia opettavat, ettei ihminen tee ratkaisujaan tyhjiössä. Jo kauan sitten näissä tieteissä on hylätty ajatus, että ihminen olisi ”tabula rasa”, johon kasvattamalla voidaan piirtää hyveellinen ihmisluonto. Olemmeko me kristittyinä kuitenkin kiinni tässä ajatuksessa? Onko meille uskoontulo ikään kuin taulun puhtaaksipyyhkimistä? Tai kuvittelemmeko, että uskonratkaisu tapahtuu paratiisinomaisessa, neitseellisessä tilassa, jossa ihmisellä on vain kaksi vaihtoehtoa: ne, jotka puhuja on juuri esittänyt?

Luther korosti voimakkaasti Pyhän Hengen työtä ihmisen uskonelämässä. Hänen mukaansa ihmisen uskominen on mahdotonta, jollei Pyhä Henki toimi ihmisen elämässä. Syntisyytemme tähden me emme kykene löytämään Jumalaa oman etsintämme perusteella. Me kyllä etsimme ja kaipaamme Jumalaa, mutta etsintämme – Lutherin mukaan – päätyy aina väärien jumalien palvontaan. Tämä ei tarkoita, että koko käsityskykymme, ajattelumme ja tahtomme olisi täysin sekaisin. Luther pitää mahdollisena, että me kykenemme – Jumalan meille antamien järjen ja muiden lahjojen avulla - tekemään monia oikeita ja vanhurskaita ratkaisuja. Näin ollen kykenemme palvelemaan lähimmäisiämme monin tavoin. Kykenemme jatkuvasti kehittämään uusia keinoja, joilla omassa ja yhteiselämässämme tapahtuu myönteisiä asioita. Mutta hyvistä lahjoista tai Mensan jäsenyydestä ei ole hyötyä Jumala-suhteessa.
Nykytiedon mukaan me olemme monella tapaa sidottuja myös arkisissa ratkaisuissamme. Kotimme, ympäristömme, oppimamme ja tilanteen luomien ehtojen johdosta me emme suinkaan tee ratkaisujamme puhtaalta pöydältä. Jopa tilanteissa, jotka ovat meille täysin uusia tai asioissa, jotka kuulemme ensimmäistä kertaa, me rakennamme kokonaisuutta aiemmin oppimamme mukaisesti. Uskon, että näin on myös meidän uskoa koskevien ratkaisujen kohdalla.

2. Paavalin julistus

Paavali julisti evankeliumia, jota hän piti puhtaana. Puhtaus merkitsi hänelle irrottautumista juutalaisuudesta lakina ja kulttuurina. Pari esimerkkiä Paavalin julistuksesta:
*Apt. 13: 38.–39. ”Tietäkää siis, veljet: hänen ansiostaan teille julistetaan synnit anteeksi, ja hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo, tulee vanhurskaaksi, saavuttaa kaiken sen, mitä te Mooseksen lain avulla ette voineet saavuttaa.” (juutalaisille ja käännynnäisille)
*Apt. 17: 29–31: ”Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus.
"Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista." (ateenalaisille, filosofeille)
*Apt. 26:22–23: ”Minä puhun vain siitä, minkä profeetat ja Mooses ovat ennustaneet tapahtuvan, en mistään muusta, puhun siitä, että Messiaan tuli kärsiä kuolema ja ensimmäisenä nousta kuolleista sekä julistaa valon sanomaa niin meidän kansallemme kuin muillekin kansoille." (maaherra Festus, kuningas Agrippa; ”maailmankansalaisia”)

Paavali siis julistaa evankeliumi eri paketeissa eri kulttuureista ja erilaisesta tausta nouseville ihmisille. Sanaa tunteville hän vetoaa sanaan, muiden uskontojen ja ideologioiden edustajille hän vetoaa näiden omiin ajattelijoihin, mutta antaa oman tulkintansa. Ns. maailmankansalaisille hän puhuu valon sanomasta ja ylösnousemuksesta. Kertaakaan hän ei kehota ketään ottamaan Jeesusta vastaan! Paavali kyllä kehottaa uskomaan Jeesukseen, ottamaan sanan vastaan, kääntymään elävän Jumalan puoleen jne.

3. Kolmenlainen strategia

Voiko ihminen ottaa Jeesuksen vastaan? Vastaan: Ei – jos ajattelemme sitä irrallisena tapahtumana, joka voidaan asettaa kertaluontoisesti ihmisen valittavaksi. Kaikissa ratkaisuissaan ihminen toimii koko elämänsä historian varassa ja oman, senhetkisen ymmärryksensä mukaan. Jeesukseen uskominen on siten koko elämiseen, sen kulttuuriin, perinteisiin, tapoihin ja uskomuksiin vaikuttava asia. Meidän on otettava vakavasti se, että sanaa kuullessaan ihmisen valinnan vapaus ei ole rajaton. Siksi näen meidän tarvitsevan täällä Suomessa evankeliumin julistamisessa kolmenlaista strategiaa:

a) Ei-kristityt maahanmuuttajat: takertuvat omaan perinteeseensä ja uskoonsa, eivät tunne evankeliumia. Siksi meidän on tutustuttava heihin ja heidän kulttuuriinsa, joka auttaa meitä julistamaan evankeliumia niin, että he ymmärtävät sen evankeliumina eivätkä uutena lakina. Jos he ottavat sen vastaan, heitä on opetettava ja johdettava seurakunnan jäsenyyteen.

b) Vieraantuneet suomalaiset: ovat usein kyllästettyjä evankeliumilla, osa on pettynyt uskoaan tyrkyttäviin uskovaisiin tai elämässään epäonnistuneisiin ”pyhimyksiin” (henkilöihin, jotka saarnaavat tiukkaa lakia, mutta itse lankeavat näyttävästi). Siksi meidän on kuunneltava heidän kokemustaan, jotta ymmärtäisimme heidän elämänsä kipukohdat. Tällaisia — uskostaan vieraantuneita kristittyjä on rohkaistava uskomaan, ottamaan Sana vastaan ja kutsuttava seurakuntaan.

c) Aktiiviset seurakuntalaiset, itseään uskovina pitävät, jotka tuntevat Sanan, haluavat palvella ja todistaa. Siksi meidän on julistettava evankeliumia, kutsuttava yhteyteen ja varustettava toinen toistamme todistuksen ja palvelun tehtäviin.