MESK URBAANI UNELMA

Vammaiset ja omaiset

Evankeliumi kuuluu kaikille. Vammaisuus ei ole synti, mutta vammainenkin on syntinen ja tarvitsee Jeesusta.

Kati Ratamäki, Kansan Raamattuseura

Millaiset pelot voivat estää meitä lähestymästä erityisryhmiä, esim. vammaisia? Mitä erityisasioita pitäisi ottaa huomioon evankeliumin välittämisessä heille? Vammaiset ja sairaat haluavat myös itse osallistua hengelliseen työhön. Miten he saavat tilaa ja mahdollisuuksia siihen?



Vammaisilla on omia kirkkopyhiä ja heidät on seurakunnassa aina erotettu omaksi ryhmäkseen ja heille on tarjottu hengellistä sanomaa erillään toisista. Kyselen sisimmässäni, pitääkö vammaiset ja heikot ja erityisryhmät käsitellä omina ryhminään. Totta kai erityisryhmillä on omia tarpeita, mutta he voivat olla samassa ryhmässä muiden kanssa.

Evankeliumi kuuluu kaikille

Evankeliumi kuuluu kaikille, koska vammaisuus ei ole synti. Joh. 9:1-3: "Tien sivussa Jeesus näki miehen, joka oli syntymästään saakka sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: "Rabbi, kuka on tehnyt synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa!" Jeesus vastasi: "Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki."

Minulle tämä raamatunkohta on merkinnyt paljon. Jos tätä raamatunkohtaa ei olisi, meille vammaisille ja heikoille tämä sanoma olisi paljon köyhempi. Minulle tämä kohta on merkinnyt sitä, ettei vammaisuus ole synti.

Mutta samalla me sairaat ja vammaiset olemme ihmisiä niin kuin kaikki muutkin. Raamatussa sanotaan: "Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla." Syntikysymyksessä olemme kaikki samanarvoisia, siinä vammaiset ovat mukana samassa joukossa ja samalla tavalla: syntisiä, Kristuksen veren ja armon tarvitsijoita. Siinä ei tarvitse vammaisella olla erityistilaisuuksia seurakunnassa. Ja sen takia meidän pitäisi ottaa huomioon, että erityisryhmät voivat olla mukana ja heidän parissaan voidaan tehdä evankelioimistyötä. (Luonnollisesti on kuitenkin erityisryhmiä, jotka tarvitsevat vähän tukea esim. kehitysvammaiset ja syvästi kehitysvammaiset, joiden erityistarpeet pitää ottaa huomioon.)

Työhön ei tarvita täydellistä

Minulle vammaisuus on ollut negatiivinen asia. Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut ja haluan mennä elämään mukaan. Mutta vammaisuus oli minulle este lähteä maailmaan mukaan. Minulla oli paljon haaveita, mutta jotenkin ne piti aina laittaa pois mielestä, koska eihän vammainen ole mitään.

Tulin uskoon keväällä 1988 ja evankeliumin vieminen eteenpäin tuli sydämeeni. Yritin työntää evankeliumin palon taka-alalle, mutta siitä noin vuoden päästä luin Joni Earikson-Tadan kirjan. Siinä hän kertoi, kuinka hän julisti evankeliumia, vaikka istui pyörätuolissa.

Hänen kirjaansa lukiessani minulle vahvistui vakaumus, että minun on pakko tehdä evankelioimistyötä. Ajattelin, etten voi olla niin vammainen, että en pääsisi viemään Jumalan rakkautta muille. Mutta en ollut vielä hyväksynyt omaa vammaisuuttani. Samalla kun haaveilin evankelioimistyöstä, haaveilin myös siitä, että paranisin CP-vammastani. Samalla kun sydämeni sykki evankelioimistyölle, sydän itki, että enhän minä parannukaan, en saa vammaisuuttani pois. Minulla oli suuri ahdistus; enhän minä pääse tähänkään työhön, vaikka rakkaus työhön kasvoi päivä päivältä.

Oma kipuni ja ahdistukseni oli valtava; ajattelin, että vammaisuus pitää saada pois ja sitten vasta elämä alkaa. Odotin paranemista joka hetki. Joka aamu odotin, että olisin terve. Ja joka kerta petyin, kun mitään ei tapahtunut. Jotakin kuoli sisältäni, se oli oma minäkuvani, joka perustui unelmaan, että lähden viemään evankeliumia eteenpäin, kun olen terve. Ja kun parantumista ei kuulunut, tämä minäkuva hajosi ja hajosi. Aloin epäillä, etten pääsekään julistamaan evankeliumia.

Mutta tässä sitä ollaan. Olen saanut kiertää Suomea viemässä evankeliumia vammaisena. Tästä nähdään miten suuri meidän Vapahtajamme on. Hän ei ottanutkaan vammaisuuttani pois ja vaan antoi minulle armon hyväksyä sen ja kutsui minut tähän työhön sellaisena kuin olen. Mutta ennen kuin voimme lähteä evankeliumia viemään, on oltava sisäisesti valmis luovuttamaan koko elämänsä Jumalalle sellaisena kuin se on, myös sen monet kivut.

Mitä odotin itseltäni?

Mietin millainen evankeliumin ja Jumalan valtakunnan työntekijä minun pitäisi olla. Ensimmäiseksi ajattelin, että minun pitää olla täydellinen, että minut hyväksyttäisiin. Ja selitin itselleni, että koska olen erilainen ja puhuminen on minulle vaikeampaa, minun pitäisi olla täydellinen, että se kompensoisi puutteeni verrattuna terveisiin. Mutta se on mahdoton ajatus, koska siinä vain itse väsyy ja työkaverit väsyvät. Täydellisyyteen pyrkiminen vie paljon energiaa ja se on pois evankelioimistyöstä. Olen oppimassa, että minun ei tarvitse tarkkailla, että olen joka hetki tip-top. Eivät muutkaan ihmiset ole niin täydellisiä.

Miten muut ovat suhtautuneet minuun?
Minuun suhtaudutaan täysvaltaisena Jumalan valtakunnan työntekijänä. Ei säälien vaan aikuisena naisena, jolla on palo evankelioimistyöhön. Totta kai he ovat ottaneet huomioon vammaisuudestani johtuvat rajoitteet, mutta muuten ihan samat säännöt ja ajatukset kohdistuvat minuun kuin muihinkin.

Omaiset

Omaisia pitää rohkaista hyväksymään se tosiasia, että vammainen omainen ei parane ja kun hän ei parane, se ei ole hänen syytään. Jumala rakastaa myös heitä.
Omaisia pitää rohkaista näkemään myös se, että vammainen tai sairas perheenjäsen on oma persoonansa, jolla on oma tahto, omat haaveet, omat unelmat. Omaisten pitäisi nähdä hänet Jumalan luomana yksilönä ja heidän pitäisi osata antaa vammaiselle / sairaalle oma elämä.

Lopuksi

Ympäri Suomea kiertäessäni ajattelen usein, että evankelioimistehtävä on maailman paras ammatti. Työssä pitää antaa paljon itsestään, se kuluttaa, mutta sata kertaa enemmän saa, kun julistaa ja kertoo, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä. Tämähän on se kipinä ja voima, joka yhä uudelleen ja uudelleen saa lähtemään liikkeelle. Kouluissa käydessäni sanon usein, että elämä on parasta huumetta, koska Kristuksessa ja Kristuksen kanssa on niin kiva elää.